”Maa on ainoa asia, jonka puolesta kannattaa taistella ja kuolla.” Näin neuvoo Gerald O´Hara tytärtään Scarlet O´Haraa elokuvassa Tuulen viemää. Kurjimuksen keskellä tytär muistaa isänsä sanat ja taistelee kotitilansa jaloilleen.

Suomalainen sanonta, ”on kuin maansa myynyt”, kuvaa surullista ja apeaa ihmistä. Ehkä ihmistä, joka on menettänyt kaiken. Fraasi, ”maata ei valmisteta lisää”, kannustaa sekin mieluummin säilyttämään maat omassa omistuksessa kuin luopumaan niistä.

Maanomistamiseen liittyy valtavasti arvolatausta ja sukupolvien perintöä. Ei liene mikään ihme, että metsäomaisuuden myyminen on edelleen joidenkin mielestä niin häpeällistä, että se jätetään tekemättä, vaikka kaikki järkisyyt puoltaisivat sitä.

Järkisyy voi olla esimerkiksi se, että metsänomistaminen ei kerta kaikkiaan kiinnosta tai tunnu omalta. Metsätalouden harjoittaminen sen enempää kuin oman metsän monimuotoisuus tai monikäyttökään eivät kolahda. Samaan aikaan kenties haaveillaan jostain oikeasti itselle tärkeästä asiasta, kuten omasta kodista tai kesämökistä.

Monet taasen haaveilevat kesämökin sijaan juuri omasta metsäpalstasta. He haluavat esimerkiksi tehdä itse metsätöitä, liikkua nimenomaan omassa metsässä tai metsästää. Osalle on tärkeää saada sijoittaa johonkin konkreettiseen.

Nykyisin moni opiskelija ottaa opintolainaa ja hankkii pörssiosakkeita. Sijoittaminen ei ole enää elitististä, vaan melko tavanomaista toimintaa. Metsätilan tuotto-odotuksia ja sen myynnistä markkinoilta saatavaa hintaa pohtiva saattaa tulla johtopäätökseen, että jokin muu sijoitusmuoto kuin metsä sopii sittenkin hänelle paremmin.

Joillekin ratkaisut ovat puhdasta matematiikkaa, ilman tunnelatausta.

Tänä päivänä maansa myyneiden joukossa tavataan onneksi jo paljon myös helpotusta ja iloa. Omaisuuserät vaihtavat omistajaa ja ihmiset mahdollistavat toimillaan itselle tärkeitä asioita. Metsäpalstojen myyjät ja ostajat kohtaavat. Molemmat osapuolet lisäävät onnellisuuttaan. Ei kai siinä voi olla mitään väärää?