Muutamia faktoja:

  • Etelä-Suomessa viime vuosisadan alkupuolella, 1920–1950 luvuilla yli 120 vuoden ikäisiä puustoja oli 2–3 % metsämaan pinta-alasta. Jo 1970-luvulla osuus kasvoi 3–4 prosenttiin ja 1990-luvulla se oli jo 5 %. Viimeisimmässä inventoinnissa tällä vuosikymmenellä määrä oli jälleen hieman alempi, kuitenkin yli 1970-luvun tason.
  • Pohjois-Suomessa vanhojen metsien osuus on pienentynyt selvästi noin puolesta alle 20 prosenttiin. Pohjoisen vanhat metsät olivat ennen pilalle harsittuja jätepuustoja, jotka eivät tuottaneet. Niitä on voimakkaasti uudistettu elinvoimaisiksi, kasvamaan ja sitomaan hiiltä. Nyt painopiste on jo keski-ikäisissä metsissä ja vanhempien puustojen osuus on jatkossa kovassa nousussa. Nyt ne tulevat olemaan runsaspuustoisia toisin kuin 1900-luvulla.
  • lahopuun määrää on pidetty yhtenä monimuotoisuuden tärkeänä edellytyksenä. Etelä-Suomessa lahopuun määrä on kasvanut vuodesta 1999 (2,8 m3/ha) vuoteen 2016 (4,4 m3/ha) yli 50 %. Pohjoisessa lahopuun määrä on laskenut, mutta siellä määrä on edelleen selvästi korkeampi, yli 7 m3/ha. Koko maassa lahopuun määrä on pysynyt samalla tasolla lyhyen seurantajakson aikana.
  • yli 10 cm läpimittaisen kuolleen puuston kokonaismäärä on kasvanut 1970–1980-lukujen vaihteen inventoinnista tällä vuosikymmenellä noin kaksinkertaiseksi, sitä on nyt noin 55 miljoonaa kuutiometriä.
  • puuston kasvuhan on kasvanut 58 milj. m3 tasolta (1970) 107 milj. m3 tällä vuosikymmenellä.
  • puuston kokonaismäärä silloin 1970-luvulla oli alle 1,5 miljardia m3 ja 1920-luvulla vajaa 1,4 miljardia m3. Tällä hetkellä se on jo ylittänyt 2,5 miljardia m3 ja kasvaa vuosi vuodelta.
  • Metsätalousmaan pinta-ala on käytännössä pysynyt samana, hieman yli 30 miljoonan hehtaarin. Metsämaan eli varsinaisen tuottavan metsän pinta-ala on kuitenkin kasvanut noin 17 miljoonasta hehtaarista (1960) runsaaseen 20 miljoonaan hehtaariin. Kitu- ja joutomaiden osuus on pienentynyt.
  • Suomi on inventoinut tarkimmin maailmassa metsänsä jo 1920-luvulta lähtien. Metsäntutkimuslaitoksen ja nykyisin Luonnonvarakeskuksen inventointityö on jatkuvaa ja tieto tieteellisen pätevää ja luotettavaa.

Keskustelu metsistä näyttää yleensä sivuuttavan positiiviset muutokset ja hakevan uhkia – milloin mistäkin. Tyytyväisyys ei ehkä olisikaan rakentava ilmapiiri. Luonto ei pysähdy eikä metsissä tehtävä työkään voi pysähtyä. Uusia tavoitteita pitää asettaa, uusia keinoja päästä niihin pitää löytää ja koko yhteiskunta ja globaali maailma hyötyy. Mahdollisuuksien pohjalta käytävä keskustelu olisi kyllä aika virkistävää kaiken synkistelyn keskellä.